Odotettu WWF:n lihaopas julkaistiin 7.2.2017 ja sen ympärillä on käyty vilkasta keskustelua. Lihaoppaassa on tehty ”liikennevalot” kuvaamaan erilaisten lihojen tuotannon vaikutusta ilmastoon, luonnon monimuotoisuuteen, torjunta-aineiden käyttöön ja vesistöjen rehevöitymiseen.

Suomalaisen lihantuotannon näkökulmasta lihaopas sisältää yhden viestin, johon on helppo yhtyä: kaukomailta tuotu liha ei koskaan ole hyvä valinta. Muuten tehty arvio ei mielestäni huomioi alkutuotannon paikallisia erityispiirteitä. Millaiseen tuotantoon meidän paikallinen ilmastomme ja maalajimme parhaiten soveltuvat? Miten paikallisesti voidaan parhaiten huolehtia kiertotaloudesta? Entä paikallinen ruokakulttuuri ja makumieltymykset?

Yksittäisistä ruokintaan liittyvistä asioista polttopisteeseen on noussut soijan käyttö. Siipikarjan- ja sianlihan tuotannossa soija on mukana yhtenä valkuaiskomponenttina. Soijarouheen aminohappokoostumus ja valkuaisen hyvä sulavuus ovat tehneet siitä maailmanlaajuisesti perusvalkuaisrehun sioille ja siipikarjalle. Soijan käyttö ruokinnassa vie tuotantomuodon punaiselle ja näitä lihatuotteita kehotetaan välttämään.

HKScanin tuotantoketjussa on sitouduttu vastuulliseen soijaan

Kuitenkin jos sian- tai siipikarjanlihan tuotannossa ei käytetä soijaa lainkaan tai käytössä on vastuullinen soija, päästään keltaisilla valoilla läpi, eli eläintuotteen käyttöä voi WWF:n lihaoppaan mukaan harkita.

HKScanin tuotantoketjussa on sitouduttu vastuulliseen, RTRS-sertifioituun (Round Table of Responcible soya) soijaan. Tämä tarkoittaa, että HKScan ostaa soijapapua tuottavilta tiloilta krediittejä, joilla maksetaan sertifiointiin liittyvät auditoinnit. Krediittien määrä lasketaan HKScanin ketjussa tuotettujen lihakilojen ja siihen kuluvan soijan määrän perusteella.

Soijaa viljelevät tilat on auditoitu RTRS:n kriteeristön mukaisesti, huomioiden paitsi tuotannon ympäristövaikutukset, myös sosiaalinen vastuu, työntekijöiden olosuhteet ja hyvät viljelykäytännöt.  

Suomessa soijan käyttö sikojen rehussa on käytännössä melko pieni, mutta harmittavasti WWF on nostanut sen ykkösrooliin tuotannon vastuullisuuden kannalta. Kotimaisten valkuaiskasvien, kuten rypsin ja härkäpavun käytöstä ei puhuta mitään. Lihaoppaassa ei myöskään ole huomioitu sikojen roolia elintarviketeollisuuden sivuvirtojen hyödyntämisessä.

Erikoista WWF:n lihaoppaassa on, että sertifioimaton soija liitetään nimenomaan lihantuotantoon. Suoraan ihmisravintona käytettävä soija menee ”vihreälle” ilman vaatimuksia vastuullisuussertifioinnista.

Soijan osuus sian rehuissa (huomioiden myös porsastuotanto) on HKScanin ketjussa 5-10 % ja lihakiloa kohti rehua kuluu noin 3,5 kg. Täten soijaa käytetään noin 200-300 g/sianlihakilo. Kävin Fineli-tietokannassa vertaamassa sianlihaa ja soijapapua valkuaisen lähteenä. Jos syön sata grammaa porsaan suikalelihaa, saan noin 24 g valkuaista ja ruokinnassa on käytetty 20-30 g soijaa.

Keitettyjä soijapapuja, jotka sisältävät valkuaista 16 g/100 g, pitäisi syödä 150 g saman valkuaismäärän saamiseksi. Puhtaasti soijan käytön kannalta sianlihantuotanto vaikuttaa siis todella tehokkaalta!

Mielestäni voimme olla edelleen terveesti ylpeitä työstämme suomalaisessa lihaketjussa

Broilerinlihan tuotannossa soijan tarve per lihakilo on korkeampi, noin 690 g. Sadasta grammasta broilerin paistettua rintafileetä saan 26,5 valkuaista, ja sen tuotannossa on käytetty 69 g soijaa. Keitettyjä soijapapuja pitäisi syödä 166 g vastaavan valkuaismäärän saamiseksi, eli soijaa kuluu 2,4 kertaa enemmän.

Mielestäni voimme olla edelleen terveesti ylpeitä työstämme suomalaisessa lihaketjussa. Lihantuotantomme ei ole uhka maailman ruuantuotannon kestävyydelle, vaan osa paikallista kiertotaloutta ja kestävää maankäyttöä.

Itse syön useimmiten mieluummin lihaa, ja jätän soija- ja härkäpavut, rypsirouheet ja sivutuoteliemet rehukäyttöön. Minulle liha on osa kaikkiruokaisen ihmisen luonnollista ruokavaliota.

Jos asian kiteyttää yhteen lauseeseen, niin petoja emme ole, märehtijöitä meistä ei tule, olkaamme siis sekasyöjiä!