Satafood pusersi elokuussa ilmoille tulokset Rotukarjahankkeena tunnetusta kolmivuotisesta urakastaan, jonka virallinen nimi on Rotukarjan hyvinvoinnin ja taloudellisten toimintaedellytysten kehittäminen. Vaikka loppuseminaari osui puintien ensimmäisiin päiviin, Loimaan Sarkaan saapui tuloksia kuulemaan kolmisenkymmentä kiinnostunutta karjaihmistä.

Hankkeen vetäjä Johanna Jahkola, pesunkestävä karjamies itsekin, avasi aivan ensin kuulijoille käsitteen ”karjamiestaito”. Hänen mukaansa siinä yhdistyvät eläinten hyvinvointi, karjankasvattajan ammattitaito ja kasvatuksen kannattavuus. Näiden kolmen peruspilarin varassa ala lepää, niin Suomessa kuin vanhan karjakulttuurin suurvalloissa.

Jahkolan mukaan koko pitkässä ketjussa kaikkien toimijoiden päämääränä on saada kuluttaja ostamaan ja syömään kotimaista rotukarjan lihaa, ei ainoastaan yhtä kertaa vaan aina uudestaan. Yhteisestä tavoitteesta huolimatta alan toimijat eivät tarkalleen tiedä, mitä ne toiset samassa ketjussa toimivat tekevät, ja tästä johtuen eivät aina riittävästi arvosta toistensa työtä. Tähän saatiin nyt kaivattua lisävalaistusta.

Edes tiedon lisääntyminen ei aina johda todellisiin muutoksiin kasvatuksen käytännöissä, ainakaan kovin nopeasti. Esimerkkinä Jahkola mainitsi eläinten punnituksen. Vaa´at ja käsittelyrakennelmat ovat kehittyneet, siitä huolimatta eläimiä ei valtaosalla tiloista punnita säännöllisesti. Pitkä tuotantokierto kuitenkin vaatisi, että kasvattaja ei etene pelkän musta tuntuu –meiningin ja silmävaraisten havaintojen varassa.

Tässä hankkeessa vaaka pistettiin töihin. Mukana oli 3000 emolehmää ja 2500 sonnia, joista kerättiin painodatan lisäksi tietoa mm. kuntoluokasta, rakenteesta ja käsiteltävyydestä.

Myös vasikoiden kuolleisuudesta ja alkuvaiheen terveydestä saatiin aivan uutta tietoa. Terveydenhuoltoeläinlääkäri Heidi Härtel ravisteli kuulijoita huomaamaan, että korkeaa vasikoiden kuolleisuutta ei saa hyväksyä olankohautuksella.

Hankkeen anti oli runsas ja siitä riittää ammennettavaa kaikille kasvatuksen osa-alueille, niin terveyteen, laiduntamiseen kuin kasvatuksen vastuullisuuden todentamiseenkin. Kaksi ydinhavaintoa nousi mielestäni ylitse muiden. Ensimmäinen koskee emolehmätiloja: kannattavuus edellyttää mahdollisimman lyhyttä poikimakautta.

Emot olisi saatava isossakin karjassa poikimaan mielellään kahden kuukauden sisällä. Poikimakauden venyminen ja vanuminen loppupäästään tuo monenlaisia ongelmia, kasvatettiinpa vasikat sitten siitoseläimiksi tai lihantuotantoon. Vasikan tulisi ehtiä saavuttaa vieroitukseen mennessä puolen emänsä elopainosta, ja tämä ei onnistu, jos esimerkiksi sonni saa huseerata laumassa laidunkauden loppuun saakka.

Toinen ydinasia tulee pohdittavaksi loppukasvatustiloilla: eläinten kasvua voidaan säädellä tarkentamalla ruokintaa. Suunnitelmallisella ruokinnalla lihan tarjonta saadaan tasattua mahdollisimman hyvin ympärivuotiseksi. Sitä mukaa kun emotilat oppivat lyhentämään poikimakautta, tulee myös teuraskypsyyden ajoittamisen hallinta yhä tärkeämmäksi. Ja ilman vaakaa ja painojen seurantaa sonnien ruokintaa on turha kuvitellakaan hallitsevansa.

Harri Tamminen, jonka yritys oli yksi hankkeen rahoittajista, kiitti kasvattajia siitä, että rotukarjan tuotanto on kehittynyt lupaavasti. Yhä riittää kuitenkin yksityiskohtia, jotka vaativat lisää huomiota. Tammisen mukaan rotu on yhä tärkeämpi asia lihan myynnissä, ja hän toivoikin lisää yhden rodun toimituksia. Sen sijaan ruhojen kokoa ei ole tarpeen enää kasvattaa ja niiden rasvaisuus on sopiva.

Pieni, osaava ja innostunut hankeporukka yhdessä aktiivisten rotukarjan kasvattajien kanssa herutti esiin hämmästyttävän määrän aivan uutta ja käytäntöön helposti sovellettavaa tietoa. Kannattaa sukeltaa tiedonhakuun osoitteessa www.rotukarjahanke.fi ja lukea 13.9. ilmestyvä Kotitilalta lehti 4/13.